MÄ SAIN TÖITÄ!!!!!
Minusta tulee kaupantäti! Kyseessä ei tosiaan ole mikään huippuduuni, mutta uskon sen sopivan nykyiseen elämäntilanteeseen mitä parhaimmin. Aivot narikkaan tyyppistä hommaa, missä pääsee kyllä töitä tekemään, mutta toivottavasti en tule enää töiden jälkeen kotiin siinä olotilassa ettei päässä liiku enee mikään muu kuin silmät.
Nyt kun uudet tuulet puhaltavat, uskalla kirjoittaa ylös muutaman sanan näitä päiviä edeltäneistä ajoista. Lähipiirilleni olen tunteitani asiasta purkanut, mutta suuremmalla levityksellä en ole yksinkertaisesti kehdannut koska koin tilanteeni häpeälliseksi vaikka voisihan se periaatteessa sattua kenelle tahansa.
Tosiaan edellinen työsuhteeni ei loppunut niissä kaikista onnellisimmissa merkeissä, vaikka virallinen syy olikin määräaikaisen työsuhteen päättyminen. Siirryin toimipisteestä toiseen, mutta työni pysyi samana. Samalla myös kaupunki vaihtui ja maalaistyttö sai jo heti ensimmäisinä päivinä tuta minkälaista menoa isolla kirkolla on tarjota jo pelkästään asiakaskunnan puolesta. Tilannetta ei helpottanut yhtään se, että yksikkö johon siirryin kärsi kroonisista ongelmista työyhteisössä ja ei aikaakaan kun sain niistä oman osani. Silloin vielä tahtoni ja näyttämisen haluni oli kova ja pienet ongelmat selätettiin armottomalla periksi antamattomuudella. Sama virsi kuitenkin jatkui vaikka laulajat matkan varrella vaihtuivat osittain. Huono henki huokui siis päivittäin ja palkkamallin muutokset pahensivat tilannetta entisestään. Jos halusit tehdä rahaa oli sinun siis tehtävä omat ja muiden duunit tienataksesi. Raha oli tuolloin kaikki se mitä ymmärsin ja tein tosissani duunia sen eteen. Loputtomasti sitä ei kuitenkaan jaksa ja jossain vaiheessa hymy alkoi hyytymään, samoin kun kärsivällisyys vallitsevaan ilmapiiriin. Yksi väärään osoitteeseen mennyt kommentti laukaisikin sitten sen lumivyöryn mitä ei kukaan enää pystynyt pysäyttämään. Ja vaikka asia oli jo asianomaisen kanssa kauan sitten sovittu, kummitteli se aina vain pääni yläpuolella ja paskaa satoi niskaan. Satoi, satoi ja satoi...sen jälkeen ihmeteltiin isoon ääneen miksi en enää jaksanut hymyillä. Ehkä jotain tekemistä väsymykselläni saattoi olla etten ollut saanut pitää mitään lomia, painanut menemään pitkää päivää kun myymälässä oli vajaamiehitystä, tehnyt kaikki esimiehenikin hommat sillä välin kun herra oli taas jossain v*tun koulutuksessa. Ollut kaksi kuukautta putkeen joka lauantai duunissa, kun oli vähän työvuorolistat sekaisin. Opettanut uudet työntekijät ja neuvonut tuuraajia. Toisin sanoen yrittänyt pitää puotia pystyssä. Virallisen työni tein edelleen hyvin, mutta pienintäkään kiitosta siitä ei enää herunut. Lopullisesti hanskat putosivat kun työsuhteen jatkoa ryhdyttiin kyseenalaistamaan "asenneongelmani" vuoksi. En tiennyt enää mitä mun olisi pitänyt tehdä...lauleskelin mielessäni Maija Vilkkumaan kappaletta Ingalsin Laura sillä se sopi tilanteeseeni kuin nenä päähän.
"Niin sä tulit varhain väsyksiin, petyit niihin puheisiin, joissa kaikki on kohta mut ei vielä, vielä, vielä, ikinä ei...
Tänään sä et jaksanut enempää, muiden katseet aina kuin jää, joskus perään ne huutaa sä oot hullu hullu hulluhan sä oot, niin sä päätit lähtee ennen kuin lyöt, pakkasit meikit, ketjut ja vyöt....
Ne ei tahdo mua, ne tahtoo Ingalsin Lauran, essussaan kiltisti tottelemaan, mut vielä mä nousen ja maailmalle nauran, vielä joskus teen niin kuin huvittaa ja niitä kaduttaa"
Kun töitä oli enää muutama päivä jäljellä ja oli tullut harvinaisen selväksi ettei työsuhteeni tullut enää jatkumaan istuin jälleen kerran esimiehen puhuttelussa ns.asenneongelmastani, kun en ollut enää oma iloinen itseni. Tästä huolimatta pomo pyysi minua vielä pelastamaan tämän kuukauden omalla työpanoksellani, koska pahasti näytti siltä että muiden työntekijöiden antama panos ei tule riittämään. Mietin vaan että jos olen kerran niin paska työntekijä, niin miksi mua taas kerran pyydetään repimään stuntti selkänahastani. Samana päivänä odotin varmistuspuhelua sisäisen siirron onnistumisesta toisiin tehtäviin, toiseen toimipisteeseen. Paikka oli pedattu jo valmiiksi, mutta uusi esimieheni halusi puhua vielä pomoni kanssa asiasta. Voihan vattu! Ja niin siinä sitten kävi, rakas esimieheni ei pystynyt pitämään henkilökohtaista mielipidettään erossa työkuviosta ja täten kaatoi koko siirtosuunnitelman. Kun kuulin asiasta sain ihan hirveät itkuraivarit. Ilmoitin pomolleni, "tuossa on avaimet ja puhelin, mä lähden nyt!" Poistuin takaoven kautta. Jälkeenpäin kuulin että olin kuulemma haistatellut mennessäni, onneksi tilanteelle oli todistaja ja nuo ylläkirjoittamani sanat olivat ainoat mitä lausuin. Jälkeen päin kuulin myös että esimieheni jäi pitkälle sairaslomalle lähtöni jälkeen ja ei vielä tähän päivään mennessä ole palannut töihin. Voi olla että molemmat olivat niin puhkikuluneita että loppuvaiheessa käännyimme toisiamme vastaan. Työkaveritkin jo vitsailivat että minulla ja pomollani oli eroprosessi menossa kun välimme oli niin huonot loppu aikoina, välillä tuntui siltä että parisuhteenkin lopettaminen on joskus käynyt helpommin kun tuon työsuhteen.
Ensimmäiset pari kuukautta työttömänä menikin ihan hujauksessa kun oli tekemistä remontin sekä muuton kanssa. Aikaa oli myös miettiä asioita ja yrittää ymmärtää niitä uudessa valossa. En ole vielä täysin tähän päiväänkää asti saanut selkoa. Edelleenkin tuntuu siltä että musta hakattiin siellä ollessani paskat pihalle noin vertauskuvallisesti. En ole missään muussa työssä ollessani itkenyt niin paljon kuin tuolla, ja sitä porua riitti myös pitkälle työsuhteen päättymisen jälkeenkin. Koko tuon töistä pois jäämis- prosessin aikana huudatin Entombedin kappaletta They ja jälleen kerran juuri niiden sanojen vuoksi.
Sudden low of an all time high
willing to believe whatever gets me by
So, I got with the winning team
but nothing ever seem to be what is seems
O yeah! Well I don't care!
I'm just too busy getting from here to there
I put my hand over the flame
now, nothing would ever be the same
one day it's there - one day it's gone
but I still feel like I'm the lucky one, yeah!
Y'know how they say, "hey, don't rock a boat if you're in it"
well, the ship we're all in babe, is sinking by a minute
They say, "hey, it's all a bunch of bull!"
well, it's just what I've heard but they shoot every bird
that don't sing beautiful
Everyday victory, everyday peace
just them little, little things that keeps you off your knees
Sunshine of a smile, subtle if you please
them little victorys - will keep you off your knees
Come have a listen to what they got to say
Y'know me, I'm just glad when it comes my way
They say, "hey, we only hurt the ones we love"
well, it's not the kind of comfort I was thinking of
Aikamoinen pettymys tuossa koko prosessi oli, miten tuollainen tilanne voi pitkittyä. Tuona aikana kun ehdin olemaan tuossa toimipisteessä vastailin ainakin kolme kertaa kaiken kattavaan työterveyskyselyyn ja jatkotoimenpide kyselyihin. Kävin työpaikka psykologin haastattelussa ja mikä on lopputulos. No ei sitten yhtikäs mikään, sama meno jatkuu edelleen. Tosin sillä erottavalla tekijällä, etten minä ole enää siellä kärsimässä. Jatkossa aion pitäytyä kultaisessa säännössä, ole rotta- jätä uppoava laiva ajoissa!
Ei tuo työttömänä olokaan kovin herkkua ollut kun arki taas koitti ja muuttolaatikoiden alta alkoi paljastumaan lattiaa. Raha-asioiden kanssa taistelua, virasto vierailua ja ah, niin ihanaa paperisotaa. Työvoimatoimisto vierailua en soisi pahimmalle vihamiehellenikään, sen verran nöyryyttävä kokemus se oli. Meno oli kuin Tallinkin terminaalissa, epämääräisen näköistää porukkaa kailottamassa kovaan ääneen (suomalaisia siis), ulkomaalaisia ihan pallohukassa, elämäntapataiteilijoita ja muuta normi-ihminen jotka tunnisti pelokkaista katseista. Osa porukasta oli odotustilassa kännissä tai aineissa ja öykkäröivät sen mukaisesti, sotatarinoita jaettiin ja kusetuksilla rehenneltiin. Tuijotin vuoronumero taulua ja hetkeksi minusta tuli hyvin harrasihminen, rukoilin pikaista pois pääsyä. Työvoimatoimisto on muutenkin nimenä vähän harhaanjohtava, lähinnä se on "työttömyyspassin" leimaamispiste, jos sen kautta odottaa työllistyvänsä niin saa kyllä odottaa ja kauan. Sen verran tuo työkkärireissu valoi minuun päättäväisyyttä, etten aikonut sinne enää palata....mieluiten enää koskaan. Paluu matkalla metrossa minuun vielä pumpattiin aimo annos vittuuntumista, kun kuunteli kanssa matkustajani kailottamista puhelimeen miten Jonnelta oltiin evätty taksikortti kun kaveri oli käyttänyt huumausaineita sairasloma-aikanaan. Ihan sydäntä riipaisi tuon hädin tuskin pystyssä pysyvän silmät tokkurassa olevan nuoren miehen tarina. Kai se on pakko hilata oma perseensä sinne töihin, että pääsee makselemaan verorahoista Jonnen kyyditykset, joko taksilla tai sitten julkisilla. Eihän sitä nyt piruparkaa voi ilman mömmöjä jättää, siitähän voisi tulla vaikka vielä kunnollinen ihminen.
Mä nyt tosiaan toivon että tästä eteenpäin voin jättää taakseni tämän elämän pikku suvantovaiheen ja keskittyä täysillä uusiin ja ihaniin asioihin. Parannella rauhassa traumojani ja kartuttaa taas jaksamistani uuden työn parissa. Halusin kirjoittaa tämän muistoksi itselleni, jotta voin joskus palata tähän ja mittailla toivottavasti kuinka kauas näistä ankeista ajoista on päästy.
Tulevaisuutta innolla odottaen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti