Mites tässä nyt näin kävi?

Aaarrgghhh! Meistä on nyt tullut varsinainen lemmikkihoitola. Eikä siinä mitään kun eläimistä kovasti pidän, mutta nyt alkaa huumoria jo kysymään tämä toiminta. Ennen joulua naapurin Toivo oli meillä pidennetyn viikonlopun hoidossa kun omistajalle tuli äkkilähtö kotipuoleen.

Kultaiset noutajat köllimässä.

Vuoden vaihteen jälkeen tuli toinen komennus hoitotädiksi. Tällä kertaa asukiksi meille asettui jackrusselinterrieri Niilo. Jännitysmomenttia toi tullessaa se, että meille molemmille Niilo oli uusi tuttavuus. Aikasemmat kokemukseni Niilon lajitovereista parsonrusselinterriereistä olivat mulle vieläkin vuosien jälkeenkin melko puistattavia muistoja, mutta onneksi toveri osoittautui melko leppoisaksi tapaukseksi. Russelin terrierit kun tuppaavat olemaan rotunsa puolesta kovin eläväistä sekä itseppäistä sorttia.

Niilo

Vahtimassa ruokailua

Viikon koiran hoidon jälkeen voin vaan todeta ettei minusta ainakaan näissä kaupunki olosuhteissa ole koiran omistajaksi. Ei mun hermo vaan kestä sitä, että aamulla ensimmäisenä pitää lähteä lenkille ja ensi töikseen sama juttu myös rankan duunipäivän jälkeen. Juuri sinä samaisena hetkenä kun itsellä ei ole muuta kuin tyynynkuvat silmissä, niin toinen on ihan täpinöissään leikkikaveria vailla. Kaupunki miljöö tuo myös omat haasteensa. Eläintä on vahdittava ulkona IHAN koko ajan ja kun vieraasta koirasta on vastuussa niin lenkkeilystä oli mielenrauha kaukana. Voi kun olis oma aidattu piha, missä voisi edes sekunninmurto-osaksi kääntää katseensa toisaalle.

Nyt olemme viimeiset puolitoista viikkoa kökitty systerin nurkissa tuttujen nahkakuulien viihdytystalkoissa. Tällä kertaa ennätyksellisen pitkän ajan eli kaksi viikkoa on hoitovastuuta tiedossa. Systeri grillaa nahkaansa Thaimaassa ja me hytistään täällä pakkasessa. Onko reilua taas?
Onneksi nämä pahimmat pakkaset osuivat nyt, kissojen hoitovuoroon. Mulla olisi oikeasti järki lähtenyt, jos tällä säällä olisi pitänyt lähteä ulos kikkailemaan koiran kanssa. Ihan varmasti olisi lähtenyt tekstari.."nyt kotiin sieltä, minä en ole koiraihminen tällä säällä!"

Jojo kyykyttää Villeä.

Villapaita ja parta = tyttöjen suosikki.

Sauna päälle ja kissat löytyvät lauteilta.

Muutama päivä vielä ja oma koti kutsuu. Eläinhoitajamme kiittävät ja kuittaavat. Seuraavaksi voisimme keskittyä jonkin aikaan vain paimentamaan oman kodin nurkissa pyöriviä villakoiria. Ne ei hauku, metelöi, ne ruokkivat itse itseään ja eivät ainakaan kaipaa ulkoilutusta.

I hate to waste sick days actually being sick :/

Uudessa vuodessa ja vuoden vaihteessa on kyllä aina jotain taikaa. Hyvästellään vanha, mennyt ja entinen, odotetaan, toivotaan ja lupaillaan uusia asioita. Viimeistään parin päivän päästä tuo taika haihtuu ja sama arki jatkuu sitä samaa rataa kuin ennenkin. Niin myös tänä vuonna.

Hiippailin torstaina töihin vaikka jo aamusta asti oli hieman hutera olo. Puoli viiden aikaan totesin että ei kuulkaa tästä tule yhtään mitään. Hädin tuskin pysyn tolpillani, maailma pyöri ympärillä ja olo oli mitä etovin. Jätin sitten ystävällisesti rakkaat kollegat kuseen ja poistuin kesken työvuoron. Lähdin isännän avustuksella hiihtelemään työterveyden suuntaan, ihmeen kaupalla selvisin ratin takana kotiin asti. Jo valmiiksi paskaa olo luonnollisesti pahensi hirvittä morkkis... "olenko mä oikeasti nyt NIIN kipeä?" 

Lääkärissä käyntikään ei morkkista juurikaan parantanut, kun en saanut kunnon diagnoosia. Arvot vähän koholla, mutta se nyt voi johtua niin monesta asiasta. Ensimmäisenähän tämän ikäiselle naisella tarjotaan perusvaihtoehtoa: olet raskaana! Labratulosten kanssa sitten istun odotushuoneessa ja nenän edessä hiihtää edes takaisin käytävää juuri kävelemään oppinut ipana rattaitaan työntäen. Väkisinkin hiipi mieleen ajatus, että jaahas tälläinen tulee sitten vuodesta 2014. Epätodennäköistä, mutta kyllä se ajatus alkoi kummittelemaan. 

Lääkäri sai kivasti ruokatuntinsa pidettyä ja vihdoin otti mut vastaan. Mulla on nyt vaan joku vatsapöpö, kuitenkin sellainen mille ei muutaman kuukauden päästä tarvi alkaa keksimään nimeä. 

Tähän lekurireissuun pitää vielä lisätä se, että suhteellisen hyvännäköisten miehien ei pidä ryhtyä lääkäreiksi tai se pitää vain yksinkertaisesti lailla kieltää. Voin kertoa että siinä vaiheessa kun sua roikotetaan tutkimuspöydältä pää alaspäin ja lääkäri kääntelee sun päätä puolelta toisella tuijottaen sua suoraan silmiin yritäessään saada sua pyörtymään...lopputuloksena ei saada muuta kuin hysteerisesti naurava naispotilas.

Tämä vuosi alkoi sitten sairasloman merkeissä. Yritetään saada vointia paremmaksi ja sisuskalut rauhoittumaan. Samalla poden ihan hirveää morkkista, kun tiedän jättäneeni ihmiset töissä pulaan ja tiedän ettei mua tästä tempauksesta paljon kiitellä. Toisaalta osaan myös perustella itselleni miksi tämä on kaikkien kannalta paras ratkaisu, mutta siitä huolimatta ihmeellisen jakomielitautinen olo kaikin puolin.